Hungarologische Beitrage 10. Universität Jyväskylä (1997)
1. Tutkimuksen teoreettinen taust - 1.2. Kokemuksen ulottuvuudet ja historia
14 1.2. Kokemuksen ulottuvuudet ja historia Usein sellaisten metatason historioitsijoiden kuin esimerkiksi Hegel, Marx, Nietzsche tai Spengler on oletettu tehneen enemmän mielenkiintoisia tulkintoja kuin varsinaisesti kirjoittaneen historiaa. Aidon historioitsijan oletetaan selittävän vain, mitä menneisyydessä tapahtui rekonstruoimalla tapahtumat dokumenteista. Yhdysvaltalainen Hayden White kuitenkin olettaa, ettei ole olemassa oikeaa historiaa ilman siihen liittyvää metahistoriaa ja tulkintaa (White 1978, 51-59). Whiten mukaan olemassa on kaksi tulkinnan tasoa: itse tapahtumien kertomisen kronikka ja sen identifioiminen, millaisen tarinan on kertomassa juonellisesti: komedia, tragedia yms. Siinä historiankirjoitus onkin kirjallinen tuote (literary artifact), jossa kirjoittaja joutuu panemaan myös itsensä peliin ja käyttämään kaikkia paperille panemisen taitoja: juonta, kielikuvia ja erilaisia tyylilajeja (ibid., 60-99). Historiankirjoituksesta tulee tekstiä, jossa korostuvat myös erilaisen tekstintekemisen muodot. Vallankäytön kannalta taas tekstissä joitakin asioita on katsottu tärkeämmiksi kuin joitakin toisia, yksityiskohtia asetettu erilaisiin konteksteihin jne. Näin tulkittuna Hegel, Marx ja kumppanit kirjoittivat tekstiin myös omat kulttuuriset ja subjektiiviset ennakkoluulonsa yrittämällä pukea ne jonkinlaiseksi objektiivisuudeksi. Dokumentit eivät sinänsä kerro kaikkea vaan ne on pantava puhumaan. Tässä lähdetään siitä, ettei menneisyydessä sinänsä ole lainalaisuuksia tai kausaalisia yhteyksiä, vaan historioitsijat konstruoivat ne sekä antavat konstruktiolleen lähteiden perusteella merkitykset, järjen ja mielen. Historianldijuittamisessa on tällöin kysymys ajan merkityksellistämisestä, sillä aikaan sijoittaminen on vasta jonkinlaista kronikointia. Lähteisiin perustuvan rekonstruktion avulla ajassa ja paikassa tapahtunutta toimintaa on mahdollista jälkeenpäin yrittää jäljittää, paikantaa ja merkityksellistää. Tällöin kysymyksessä on tutkijan laatima kompositio, jonka aiemmin on virheellisesti argumentoitu pitävän yhtä itse todellisuuden kanssa (vrt. Kalela 1993). Siinä missä talon rakentaminen ei vielä ole itse talo eivätkä sitä ole myöskään tiilet tai laudat, historioitsijan esitys menneestä ei ole itse menneisyys vaan kertomus siitä.